Kolulogiaa, kirkkologiaa – museologiaa…

Maija pyysi kertomaan, mikä aihe on nyt sydäntä lähellä... tartutaanpa toimeen...

Minua on erityisesti puhutellut - koko joulukuun ajan, itse asiassa - Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin vanha kunnon The Social Construction of Reality - a Treatise in the Sociology of Knowledge. Tässä kirjassa puhutaan siitä, miten yhteiskunnan instituutiot uusintavat itsensä ja miten ne määrittelevät, mikä ylipäänsä on tietämisen arvoista.

Tomislav Sola on kritisoinut museologian nimitystä. Hänen mukaansa sen olisi parempi olla heritologiaa.

Perusteluiksi hän mainitsee, että eihän kouluakaan tutkita koululogian vaan kasvatustieteen voimin. Samaten kirkkoa tutkii teologia, ei kirkkologia. Näkyvien instituutioiden – koulu, kirkko, museo – taustalla on ihmisyhteisöiden paljon suuremmat tarpeet arvojensa välittymiselle seuraavalle sukupolvelle.

Kritiikki on aiheellista. Samalla ihmettelen todellista käytäntöä.

Kasvatustiedettä nimittäin voi opiskella tohtoritasolle asti koskaan saamatta pätevyyttä oikeasti opettaa koulussa. Teologiaakin voi opiskella yhtä pitkälle ilman pappisvihkimystä.

Vaan entäpä museologiaa…? Museologian opinnot ovat nyt vasta tulossa pakollisiksi ammattiin pätevöitymiselle. Juuri museologian harjoittelulta oletetaan sitä, että nyt viimeistään opitaan pitämään valkoiset hanskat kädessä ja tietämään, ettei tinaesineitä saa laittaa jääkaappiin yms.

Kaikki siis viittaa siihen, että museologia on MUSEOlogiaa, mitä suurimaassa määrin. Vaikuttaa aivan siltä, ettei kukaan kaipaa heritologista saivartelua yhteiskuntamme tarpeesta siirtää arvoja eteenpäin. Ainakaan sellaista saivartelua ei kaivata museon käytännön työtä tekevien joukkoon.

Kohta on varmaankin tarjolla heritologian tohtoreita, joita ei kukaan tosissaan harkitse ottaa museoon töihin, hehän vain sotkisivat ja mutkistaisivat asioita. Tulevien heritologien koti tulee varmasti olemaan yliopistolla. Täällähän me ammatiksemme sotkemme ja mutkistamme asioita. Mitä mutkaisempi tutkimus, sen parempi.

Instituutioihin mennään sisään tekemällä käytännön töitä ja oppimalla kyseenalaistamatta. Näin instituutiot säilyttävät itse itsensä mahdollisimman muuttumattomina. Koululaiset, seurakuntalaiset ja museokävijät pidetään kurissa ja herran nuhteessa. Teologiaa, kasvatustiedettä ja heritologiaa liikaa opiskelleet ovat kuin hyvän ja pahan tiedon puusta syöneitä. Karkottakaamme heidät paratiisista, koska ovat menneet katsomaan instituutiota ulkoa päin ja huomanneet joitain asioita.

Mutta haukutaanpa vielä lopuksi oman oksan puuta. Kriittisen näkökulman seuraukset ovat usein hölmöt: olisi jo aika oppia, että vaikka akateeminen tutkimus pystyy tekemään näkyviksi arvojen siirtämisen rakenteita, ei se tarkoita, että arvoja ei saisi siirtää tai olisi jotenkin väärin tai hämäräperäistä siirtää arvoja seuraavalle sukupolvelle. Kyllä arvoja pitää siirtää, mutta sanoisin, että vaatii paljon enemmän kanttia siirtää arvoja silloin, kun tietää, mitä on tekemässä, kuin silloin kun vain uudelleentuottaa oman instituutionsa toimintaa mitään kysymättä.

- äkillisen ajattelukohtauksen saaneena Hanneleena -